Paha kamera

Mikä näitä saksalaisia vaivaa?

Olimme ostoskeskuksessa kenkäostoksilla, kun huomasin kenkäkaupassa koiran. Koira seurasi kiltisti emäntäänsä ilman hihnaa ja oli hurjan suloinen. Nappasin koirasta pari kuvaa ja minua tultiin kieltämään.
Kenkäkaupan myyjä kielsi kuvaamasta heidän liikkeessään. Yritin kysyä englanniksi ja saksaksi miksi, mutten saanut vastausta. Ehdotin että "ehkä brändien takia ei saa kuvata?" ja myyjä nyökytteli... En ymmärrä. Enkä ilahtunut.

Seuraavana päivänä olin leipomossa ja kysyin lupaa, saanko ottaa kuvan. Sain luvan myyjältä ja kun yritin ottaa kuvaa, toinen myyjä juoksi kiljuen pois ja kolmas alkoi kysellä että miksi minä kuvaan. "I´m a tourist"-vastaus rentoutti muutkin myyjät.

Onko Saksassa tapahtunut jokin kuvaskandaali, josta en ole tietoinen? Vai miksi kylvän pelkoa ja vihaa kamerani kanssa?

Vai liittyykö tämä kansalliseen itsetuntoon, ettei täällä ole mitään kuvaamisen arvoista.

Olen yrittänyt rohkaistua kuvaamisessa ja muistelen opettajani sanontaa "hyvien kuvien eteen täytyy nähdä vaivaa". Tällainen kielto- ja kiljumiskulttuuri vetää metsäsuomalaisen takaisin kuoreensa.

Alan ymmärtää paremmin luontokuvausta. Aion tulevaisuudessa rämpiä pöpeliköissä kuvaamassa. Sorsat ja sinivuokot kun eivät valita tekijänoikeuksistaan. (ainakaan vielä...)

Metsäsuomalainen

Kävin yhtenä päivänä kävelemässä Nymphenburgin palatsin puistossa. Kaunis puisto ja mukava paikka.

Halusin ottaa kuvan joella uivista joutsenista. Yhtäkkiä ympärilläni oli pari perhettä ja teiniryhmä, jotka innoissaan osoittelivat ja juttelivat joutsenista. Hämmennyin ja peruutin kiireesti pois. Joskus minussa pyrkii pinnalle se metsäsuomalainen, joka ei kestä ihmisjoukkoja, hälyä ja ruuhkaa.

Erityisesti kun haluan nauttia jostakin nähtävyydestä, paikasta tai tunnelmasta, en kestä yliampuvia kommentteja kuten cool, awesome, amazing.
Joo, se on tosi amazing. Suu kiinni ja nauti siitä!

Ugh! Metsäsuomalainen on puhunut!

Pikainen kuva siitä joutsenesta. Parhaat puolet esillä ja niin pois päin...

Kummallisuuksia

Jotenkin kuvittelin aina että saksalainen kulttuuri on niin lähellä tätä meidän suomalaista kulttuuria. Ruokakaupassa pari päivää rampattuani olen eri mieltä :)

1. Lähikaupasta voi olla vaikea löytää kermaa. KERMAA
2. Tonnikala on kallista. Ja sekin on monista pikku kaupoista loppu.
3. Ranskalaisia juustoja on myös lähikaupassa.
4. Herkuissa ei ole haittaveroa, JES!

No, nää on nyt tosi pieniä asioita. Mut ajattelin että ne kuitenkin kuvastaa ruoanlaittoa. Ilmeisesti ruokakerma ei ole täällä niin isossa osassa ruoanlaittoa. Ja muutenkin mielestäni monet asiat on eri tavalla. Esim jauhoja löytyy 2 lajia, mutta hillopurkkeja on pitkät rivit.
Mielestäni tällaiset "arkiset nähtävyydet" ovat yhtä kiinnostavia, kuin museot ym (joskus paljon kiinnostavampiakin ;) )

5. Mun mikään kortti (visa electron, visa, mastercard) ei kelpaa pikku kaupoissa.

paikkana Munchen

Tapani on:

Teen ruokaa vaikka pikku kivistä, kunhan ei tarvitse lähteä lähikauppaan!
(kriittinen karkki- tai mustikkakeittovaje on asia erikseen...)

Ollaanko me jo perillä?

Matkustaessa joutuu usein odottamaan. 

Odotetaan bussia, taksia, lentokonetta, sisään ja ulos-pääsyä, ruokaa jne jne…

Tämä kaikki vie aikaa ja raastaa hermoja. 

Usein sitä vain odottaakin: kun ollaan perillä, niin sitten voin vihdoin rentoutua! 

Eli matka itsessään on rasite ja matkakohteessa (”maalissa”) voi vasta olla onnellinen.

Jos tätä ajattelutapaa soveltaa arkeen, niin mehän odottelemme päivittäin paljon.
Odotamme pääsyä perille, voidaksemme alkaa nauttia.
Siihen odottamiseen menee paljon aikaa.

Voimmeko olla onnellisia koko ajan?

jo matkalla perille?

suolaa, suolaa, suolaa

Näin lämpimillä keleillä tarvitsee terästystä ruokavalioon, jotta jaksaa äksierata. Helppo lisäys on suola, joka estää ettei helteet vedä ihan veteläksi.

Outoja mutta makoisia ruokia:

kylmiä nakkeja, aromisuolaa, sinappia

paahdetulle ruisleivälle voita, suolaa, tomaatti siivuja ja tippa balsamicoa

NAM !!

Todistusaineisto katosi niin nopeasti parempaan suuhun, että eipä jäänyt kuvattavaa :D

Who let the dogs out..?

Enmpä ole rehellisesti sanottuna KOSKAAN ollut koira ihminen. En oikeastaan sen kummemmin välittänyt koirista. Ystävien hyvin koulutetuista koirista tykkäsin ja rapsuttelin. Suuria tunnekuohuja eivät kuitenkaan aiheuttaneet (sorry kaverit!).


Kesällä 2008 alkoi hiljaa hiipivä muutos kun Raul saapui sylissäni kotiinsa Cataniaan. Raulin isä on ehdottoman pelottava Bach koira, jonka kanssa myös ystävystyimme. Nyt Bach on jo nukkunut pois.

Kuvissa on myös mäyräkoira Carlotta, joka on oikea vanha lady, joka ei anna toisten koirien pompotella itseään...no ei pahemmin ihmistenkään :)

pentu tuli taloon

äitin kulta
(kätevää ottaa itse itsestä ja koirasta kuvia...)

Raul

Raul sai kaverikseen sekarotuisen löytökoira Kiran. Kira luulee olevansa ketun, gasellin ja kengurun risteytys. Hänen kävelynsä on enemmän hyppelyä, pitkiä ja korkeita loikkia. Koiraa ei saa suljettua häkkiin sillä se osaa kiivetä niistä pois (olis sillee kätevää kun hän on tyttö ja Raul on poika ja kumpaakaan ei ole leikattu).

kaverukset ja
Kira

Gabrielen serkku Flavia asuu naapurissa ja sieltä löytyy muun muassa tällaisia otuksia:
Nico the tanssiva papukaija. Nico tervehtii kohteliaasti: "Ciao!" ja sen jälkeen jos laittaa musaa päälle voi Nicon kanssa rokata. Papukaijan niskasulat ovat aikas makeet kun Nico jytää!

Nico

Tässä on Gabrielen serkun Flavian englanninbulldoggi Ciccia (c lausutaan niinkuin ciaossa, ja i on äänetön). Aika lutunen ja lempeä otus, vaikken ensisilmäyksellä bulldogeista pitänytkään, mutta nykyään tykkään hirmuisesti, varsinkin pennuista.

äiti Ciccia

Ja Ciccian pennut. Kovat tytöt jotka sähläävät, häsläävät ja tappelevat huomiosta. Rauhoittuvat kun ovat saaneet pari minuutti rapsutusta. Tosin siihenkään ei voi keskittyä ja ralli alkakoon uudelleen. Nämä tekisi mieli kaapata mukaan!

Birba
(vapaa käännös: sotkuinen paha tyttö/äpärä)
eiks ookki nätti nimi?

Baby
(melkein kuoli synnytyksessä ja siksi siskoaan pienempi)

suloisuuskaksikko Baby & Birba
varoitus: vievät pikkusormen lisäksi sydämen!